Koskenkohina

      Pienen pienenä tyttönä   Asun pienehkössä kaupungissa, ja olen niin sanottu paluumuuttaja.   Toki olen viettänyt koko muualla asumisen ajankin esim. lomat ja mahdollisuuksien mukaan kaikki viikonloputkin tässä kaupungissa, joka todellakin on syntymä kaupunkini.   Siihen aikaan nykyinen kaupunki oli kauppala.   Muistan kuinka ylpeä olin siitä, että asuin kauppalassa enkä missään kirkonkylässä.   Minulla oli kansakoulu ajalla kirjeenvaihtokaveri, olikohan hän Hämeestä, mutta paikan olen unohtanut no kuitenkin ylpeänä kirjoitin hänelle, että asun n kauppalassa. Silloin 60-luvun lopulla ja 70-luvun alkupuolella oli kotikuntani keskusta aivan toisen näköinen kuin nykyään.   Tietenkin kehitys on kulkenut ja tehnyt tehtävänsä myös täällä.   Muistellaanpa hiukan entisiä aikoja.   Aloitetaanpa matka ns. Gulfin mutkasta, eli tullaan 4-tieltä sisään kohti keskustaa.   Siinä oli huoltoasema ja seuraavana oli linja...

Surun mitta Kuulin tässä taannoin erään naisen kertovan, että suru on tullut elämääni pysyväksi.   Välillä olen sen melkein unohtanut, mutta sitten aivan yllättäen se nousee jostain sielujen syvyyksistä pintaan ja viiltää ja koskee.   Miksi näin?   Häviääkö se koskaan, ei häviä.   Siellä se odottaa oikeata hetkeä tullakseen taas haavoittamaan minua.   Jättääkö se minua koskaan? Surusta on tullut osa minua.   Minusta tuntuu, että suru on muuttanut minua lopullisesti.   En enää pysty iloitsemaan asioista kuten ennen.   Joku varmaan sanoo, että tuo ihminen potee masennusta.   Ehkä niin.   Surun muoto Suru muuttaa muotoaan.   Lapsilla on omat surunsa. Lapsena suru saattoi olla vain jonkin lelun kadottamisen surua, joka unohtui kovinkin pian ja varsinkin sen jälkeen, jos mahdollisesti sait uuden kadonneen tilalle.   Jotkut lapset kokevat kyllä kovaakin surua esim. vanhemman menettämisen vuoksi.   Lapsen on vaik...