Surun mitta

Surun mitta

Kuulin tässä taannoin erään naisen kertovan, että suru on tullut elämääni pysyväksi.  Välillä olen sen melkein unohtanut, mutta sitten aivan yllättäen se nousee jostain sielujen syvyyksistä pintaan ja viiltää ja koskee.  Miksi näin?  Häviääkö se koskaan, ei häviä.  Siellä se odottaa oikeata hetkeä tullakseen taas haavoittamaan minua.  Jättääkö se minua koskaan? Surusta on tullut osa minua.  Minusta tuntuu, että suru on muuttanut minua lopullisesti.  En enää pysty iloitsemaan asioista kuten ennen.  Joku varmaan sanoo, että tuo ihminen potee masennusta.  Ehkä niin.

 

Surun muoto

Suru muuttaa muotoaan.  Lapsilla on omat surunsa. Lapsena suru saattoi olla vain jonkin lelun kadottamisen surua, joka unohtui kovinkin pian ja varsinkin sen jälkeen, jos mahdollisesti sait uuden kadonneen tilalle.  Jotkut lapset kokevat kyllä kovaakin surua esim. vanhemman menettämisen vuoksi.  Lapsen on vaikea pukea sanoiksi suruaan.  Aikuiset osaavat jäsentää asioita.

Useamman kohdalle suru tulee todeksi vasta aikuisena.  Surua saattaa aiheuttaa myös muu kuin kuoleman kohtaaminen.  Surua saatetaan tuntea monista eri asioista.  Mutta väitänpä, että kuoleman suru on se musertavin.   Mitä vanhemmaksi tulee sen, enemmän joutuu surua kohtaamaan.  Elämän varrella joudut myös lohduttamaan toisia heidän surussaan.  Se vasta vaikeaa onkin.  Mitä ihmettä voit sanoa ihmiselle, jota on juuri kohdannut suru.  Useat eivät pysy kohtaamaan ystäviään tai tuttaviaan, joita suru painaa.  Kuitenkin se ystävä tai tuttava ei odotakaan sinulta mitään ihmeitä vaan useasti riittää, että jos surun kohtaama ihminen haluaan vain puhua ja puhua, ehkä sinusta voi tuntua, että olet jo kuullut tuon vaan mitä enemmän asiasta saa toisille puhua sen enemmän se helpottaa.  On toki niitäkin surun kohtaamia ihmisiä, jotka eivät halua puhua asiasta lainkaan ja senkin pitää hyväksyä.  Surussaan oleva ihminen haluaan vain jonkun, joka on samassa tilassa hänen kanssaan tai sitten niin, että jutellaankin vain ihan tavallisista asioista. 

 

Välittäminen

Ennen aikaan mentiin taloon, jota suru oli kohdannut heti asiasta kuultua.  Se kuului asiaan.  Mentiin ja vietiin kukkia tai jotain muuta, ehkä ruokaa.  Ja jos asuttiin kauempana, soitettiin paikkakunnan kukkakauppaan ja tehtiin tilaus, että kauppias vei kukkalähetyksen tervehdyksen taloon vietäväksi.  Pohjanmaalla ainakin pienemmissä kunnissa on vielä tapana, kun ruumisauto, jossa on arkku ja lippu ilmoittaa, että kyydissä on vainaja, autot ajavat tiensivuun ja pysähtyvät samoin jalankulkijat ja miehet paljastavat päänsä kunnioittaakseen vainajaa. Omalla kohdallani muistan, kun isääni vietiin ruumishuoneelle ja ajoimme ruumisauton perässä keskellä kaupunkia, kukaan ei edes vilkaissut autoa vaan kaikki jatkoivat aivan normaaleja toimiaan.  Muistan kuinka, se suututti, minua oli kohdannut aivan hirvittävä suru ja kukaan ei välittänyt siitä.  Minun elämäni oli pysähtynyt ja muut kulkijat vain jatkoivat kulkuaan.  Muutaman vuoden kuluttua jouduin hautaamaan äitini.  Vaikka isä oli rakas, on oma äiti aina jotain erilaista ja valtava murhe valtaa mielen.  Tästä surusta tuntuu, etten ollut vielä läheskään toipunut, kun iski jälleen uusi suru.  Veljeni menehtyi aivan yllättäen.  Tämän jälkeen tuli se suurin suru, jonka olen joutunut kohtaamaan, kuoli edesmenneen veljeni 29-vuotias poika.  Vaikka hän ei ollut minun oma poikani, en ole vielä toipunut kunnolla hänen menettämisestään.  Meillä oli erikoinen suhde hänen kanssaan.  Hänen elämänsä oli hankalaa, mutta kuitenkin meillä oli tosi läheiset välit ja vietimmekin vielä viimeisinä viikkoina aikaa yhdessä.  Silti en voi joinakin päivinä uskoa, ettei häntä enää ole.  Puhuimme juuri ennen hänen poismenoaan, että pidämme hänelle sitten 30-vuotispäivät.  Niitä ei koskaan tullut.  Hänet mursi elämä.  Ja hänen poismenonsa mursi minut.  Voin sanoa, että 26.4. oli päivä, jonka jälkeen oma elämäni ei ole enää ollut entisenlaistaan.  Tämä samainen päivä on toisen poikani syntymäpäivä ja hän täytti silloin 28-vuotta.  Siksi esitänkin kysymyksen, kuinka pitkä on surun mitta.  Häntä suree myös muut kuin minä.  Hänen pieni poikansa kertoi, että minulla on ikävä minun isää.  Mitäpä siihen voi sanoa.  Kuinka lohduttaa lasta?

 

Työsuru

Työssäni kohtaan usein ja useiden vuosien aikana surevia ihmisiä.  Yleensä yhdenotto tulee joko puhelimitse tai soittamalla.  Itse tapahtumassa yritän olla asiallinen, mutta koska oman elämäni surut ovat vieläkin välillä pinnalla, tuntuu joskus raskaalta kohdata muita surun murtamia.  Kuitenkin kuten aikaisemmin kerroin, pitää surevat kohdata kuten ihminen, joka on kokenut menetyksen kohdata, arvokkaasti ja asiallisesti.  Olen havainnoinut työni kautta, että kun itse virallinen osuus kirkossa on takana ja saattoväki tulee yhteiseen muistotilaisuuteen ja vaikka murhe on läsnä väki yleensä, kun ovat yhdessä vapautuvat surusta ainakin edes hetkeksi.  Usein tilaisuuksissa, kun muistellaan vainajaa, nauretaan ja ollaan ainakin ulkoisesti iloisia.  Ainoa hetki, kun saattoväen keskuudessa pyyhitään kyyneleitä, on adressienluku hetki ja siihen pyydetäänkin yleensä sellaisia henkilöitä, jotka eivät ole aivan läheisempiä vainajan kanssa, koska se on vaikea tilanne ja sitä ei yhtään auta, jos lukija ei pysty lukemaan adresseja kyyneleiltään.  Oma suru tuntuu puskevan pintaan aina näissä tilaisuuksissa, jotka kuitenkin pitäisi ja pitää hoitaa asiallisesti.  Toisten ihmisten surun näkeminen on aina surullista. 

Mitä se suru sitten on?  Ihmisen kuolema on niin lopullista.  Surenko sitä, että en ollutkaan menehtyneelle ihmiselle tarpeeksi kiltti tai en ottanut häntä tarpeeksi huomioon.  Olisinko voinut tehdä hänen eläessään enemmän hänen hyväkseen vai mitä se on?  Suremmeko menetettyä elämää vai sitä, että tämä kuoleman kohtalo tulee myös omalle kohdalle ja emme tahdo sitä miettiä milloin oma elämäni päättyy?  Omien vanhempien menettäminen tekee sinusta orvon, olitpa sitten minkä ikäinen tahansa.  Omat vanhemmat ovat yleensä ja sanon yleensä se vakaa pohja, jolta elämään ponnistetaan.  Tiedän toki monia lapsia, joilla omia vanhempien virkaa hoitaa joko joku muu esim. ukki ja mummo tai jopa sosiaaliviranomainen.  Sijoituslapsilla on ns. vanhemmat, jotka useat eivät kuitenkaan ole vanhempia vaan lapsen hoitajia, jotka saavat vain palkkansa siitä, että katsovat toisten lasten perään.  Tarjoavat lapselle kotinsa mutteivat rakkauttaan. 

Herättääkö suru meissä vihaa, kyllä se sitäkin tekee.  Miksi jätit minut tänne yksin selviytymään?  Tuntee itsensä hylätyksi.  Läheisen kuolema saa meidät tuntemaan syyllisyyttä.  Kaikki eri tuntemukset ovat sallittuja ja niistä puhuminen saattaa auttaa, mutta kuten aikaisemmin totesin, suomalaisuuteen kuuluu, että kyllä minä tästä selviän ja pärjään kyllä ihan itsekseni.  Toiset vain lannistuvat kokonaan ja eristäytyvät muista, koska eivät osaa pukea suruaan sanoiksi.  Kuoleman seurauksena meistä tulee orpoja ja leskiä. 

Surun väri

Onko surun väri musta?  Työssäni näen saattoväen pukeutumisen värit.  Miksi se on musta?  Ennen ei suruasu voinut olla muuta kuin, musta.  Nykyään suruasut ovat muutakin kuin mustia, vai onko niin, ettei raaskita ostaa mustia vaatteita vain hautajaisia varten, enhän minä niitä enää sitten tarvitse.  No jokainen voi pukeutua kuten haluaa, mutta kuitenkin olisi hyvä muistaa, että tilaisuudessa kunnioitetaan vainajaa eikä jälkeen jääneitä.  Mutta onko se kunnioitus musta?  Ehkä se kuitenkin vielä nyky suomessakin on. Olin tänään jälleen työssä eräässä muistotilaisuudessa, ja jotenkin pisti silmääni, että pienet lapsetkin oli puettu mustiin asuihin.  Ensin se tuntui erikoiselta, mutta kuitenkin se näytti tosi hienolta, että lapsillekin oli löytynyt tilaisuuteen sopiva vaatetus ja kun tarkkailin lapsia ei se heitä haitannut mitenkään, että vaatetus oli mustaa. Kuitenkin voisi ajatella, että vaatteiden värillä ei ole väliä vaan itse tapahtumalla. 

 

Suru yhdessä

Muistotilaisuudet ovat sitten kenelle?  Monissa ko. tilaisuuksissa olleena tuntuu, että tilaisuudet ovat hyvä tapa saada sukulaiset ja ystävät yhteen.  Tilaisuudessa sukulaisuus lujittuu ja koet olevasi omassa porukassa.  Toki hyvin helposti luvataan pitää yhteyttä myös, niihin vähemmän tavattuihin sukulaisiin, mutta siteet lujittuvat.  Voidaan muistella vainajaa porukalla ja kertoa hänestä ja omasta matkasta ja tapahtumista ja vainajan kanssa yhdessä tehdyistä jutuista.  Mutta se hetki oman väen kanssa on tarpeen, vaikkakin se tapahtuu usein kuoleman kautta.  Monia sukulaisia ei tavata sitten, kuin jälleen seuraavissa hautajaisissa.  Ihmetellään yhdessä, että onpa tässä aika mennyt ja nyt kyllä pidetään yhteyttä enemmän.  Surussa olemme yhtä. 

Puemme surun mustaan ja vainajan valkoisiin.