Koskenkohina

                  Ostoksille   Olen itsekin koronan vuoksi joutunut sulkemaan pienen kahvila-ravintolani.   Aluksi olin aivan typertynyt, että mitä nyt ja kuinka tästä selviän ajatukset mielessäni.   En osannut olla kotona, mitä nyt pitäisi tehdä?   Muutama päivä vierähti ihan vain sohvassa istumalla ja televisiota tuijottamalla.   Tätä vaihetta kesti jonkin aikaa, sitten aloitin miettimään, että enhän voi loputtomiin vain istuskella.   Löysimme pian ulkoilun, joka olikin jäänyt hiukan vähemmälle kuluneiden vuosien aikana.   Menneen talven aikana kävimme jonkin verran viikonloppuisin, ellei ollut mitään järjestettäviä tapahtumia hiukan ulkoilemassa, mutta talven pimeimpinä iltapäivinä enää jaksanut yksinkertaisesti lähteä ulkoilemaan, vaan silloin oli mukava työpäivän päätteeksi istahtaa vain siihen tuttuun ja turvalliseen sohvaan.   Mutta nyt meitä ei pidätellyt mikään.  ...

      Pienen pienenä tyttönä   Asun pienehkössä kaupungissa, ja olen niin sanottu paluumuuttaja.   Toki olen viettänyt koko muualla asumisen ajankin esim. lomat ja mahdollisuuksien mukaan kaikki viikonloputkin tässä kaupungissa, joka todellakin on syntymä kaupunkini.   Siihen aikaan nykyinen kaupunki oli kauppala.   Muistan kuinka ylpeä olin siitä, että asuin kauppalassa enkä missään kirkonkylässä.   Minulla oli kansakoulu ajalla kirjeenvaihtokaveri, olikohan hän Hämeestä, mutta paikan olen unohtanut no kuitenkin ylpeänä kirjoitin hänelle, että asun n kauppalassa. Silloin 60-luvun lopulla ja 70-luvun alkupuolella oli kotikuntani keskusta aivan toisen näköinen kuin nykyään.   Tietenkin kehitys on kulkenut ja tehnyt tehtävänsä myös täällä.   Muistellaanpa hiukan entisiä aikoja.   Aloitetaanpa matka ns. Gulfin mutkasta, eli tullaan 4-tieltä sisään kohti keskustaa.   Siinä oli huoltoasema ja seuraavana oli linja...

Surun mitta Kuulin tässä taannoin erään naisen kertovan, että suru on tullut elämääni pysyväksi.   Välillä olen sen melkein unohtanut, mutta sitten aivan yllättäen se nousee jostain sielujen syvyyksistä pintaan ja viiltää ja koskee.   Miksi näin?   Häviääkö se koskaan, ei häviä.   Siellä se odottaa oikeata hetkeä tullakseen taas haavoittamaan minua.   Jättääkö se minua koskaan? Surusta on tullut osa minua.   Minusta tuntuu, että suru on muuttanut minua lopullisesti.   En enää pysty iloitsemaan asioista kuten ennen.   Joku varmaan sanoo, että tuo ihminen potee masennusta.   Ehkä niin.   Surun muoto Suru muuttaa muotoaan.   Lapsilla on omat surunsa. Lapsena suru saattoi olla vain jonkin lelun kadottamisen surua, joka unohtui kovinkin pian ja varsinkin sen jälkeen, jos mahdollisesti sait uuden kadonneen tilalle.   Jotkut lapset kokevat kyllä kovaakin surua esim. vanhemman menettämisen vuoksi.   Lapsen on vaik...

    Kesän marjakakku, ah mitä herkkua Nälkä, mitä syödään?   Mitäpä tänään syötäisiin? Tuota asiaa pohditaan melkeinpä joka päivä, luulenpa että muissakin perheissä kuin meillä. Työssäkäyvänä yleensä ruoka tulee mieleen iltapäivällä, siinä vaiheessa kun on jo nälkä. En ole aamupala ihmisiä, kahvit tulee juotua, ehkä pieni leipäpala tai menee ilmankin. En pidä ruokatuntia, joten työpäivän aikana juodaan kahvia ja kahvia. Ehkä laittaisin jotain helppoa ja nopeaa. Eli mitä? Ei kun läheiseen markettiin ruokaostoksille. Ruokakaupat pursuavat raaka-aineita ja tuotteita josta sen lounaan/päivällisen saa kyllä aikaiseksi. Terveellistähän sen pitäisi olla. Lihaa – punaista lihaa ei saisi syödä sen tuottaminen saastuttaa, no entäpä possunlihaa, kypsyykin nopeammin, ainakin isommat palat. Onkohan sekään tuotettu ilmasto ystävällisesti. Muistuu mieleen oman lapsuuskodin sunnuntai ateriat, jolloin tarjolla oli pitkään kypsytettyä paistia, hyvää oli. Hei ny...