Liisa

 

Voi kuinka me sinua kaivataan!

Vaikka tiesimme, että Liisan tila heikkeni ja heikkeni, tiedon tultua se on aina yhtä tuskallista.  Anna-Liisaa kohtasi tässä muutama vuosi sitten, se kaikkien pelkäämä Alzheimerin-tauti, joka tuli hiipien, inhottavasti ja kavalasti. 

Taudin ensi oireet olivat unohdukset ja todellisen tuntuiset näyt, jotka olivat kuin unta.  Pelkotilat ja sekavuus yllättivät omaiset.  Jotenkin kaikki asiat tapahtuivat yhtä aikaa.  Liisan muutto omasta talosta, pienkerrostaloon, jossa asunto oli ruma.  Liisan omakoti talo hohti puhtautta ja oli sievä sekä kauniisti sisustettu.  Mutta talon hoito ei oikein enää onnistunut ja yksin asuminen kävi aina vain hankalammaksi ja niinpä tuli päivä, jolloin oma koti oli myytävä ja muutettava ei niin mieluisaan, pieneen asuntoon.  Joka on asunut omakotitalossa, on vaikea sopeutua asumaan asunnossa, jossa kuulet, kun naapuri käy wc:ssä, suihkussa ja kulkee rappukäytävässä.  Siellähän tuntuu, että joku on koko ajan menossa ja tulossa jonnekin. Äänet häiritsevät ja saavat Alzheimerin tautia sairastavan luulee, että nämä äänien aiheuttajat ovat hänen asunnossaan.  Ovista erehtyy helposti, ei löydä enää wc-tiloja ja samalla ihmetellään, kun siivous komerosta ei pääsekään ulos.  Sekavaa ja ahdistavaa.  Jotenkin Liisa sopeutui, mutta hankalaa ja vaikeaa se oli.  Hän halusi vain lähteä tästä ikävästä asunnosta kotiin, jota ei enää ollut.   

Liisan omaiset asuivat muualla vain yksi pojan tytär asui  samalla paikkakunnalla, joten aivan yksin Liisan ei tarvinnut olla.  Hänelle käytiin kaupassa, jos hän ei itse halunnut lähteä mukaan.  Aluksi asiointi sujuikin, mutta aikaa myöten sekin kävi mahdottomaksi ja pankistakin otettiin yhteyttä ja pyydettiin, että jospa Liisan tulisi luopua pankkikortista, koska oli pelko, että hän jättäisi sen jonnekin tai se hukkuisi kokonaan.  Sovittiin että Liisa kävisi yhdessä poikansa kanssa nostamassa pankista, jossa hänet hyvin tunnettiin, koska hän oli kuulunut pankin johtokuntaan joskus aikanaan ja pienellä paikkakunnalla kaikki tuntevat toisensa.

Tauti etenee

Sekin oli yksi etappi huonompaan suuntaan.  Hetken tuntui, kuin olisi eletty tyynessä ennen myrskyä.  Sitten tapahtui se mitä aina pelätään yksin asuvan Alzheimerin tautia sairastavan kohdalla, hän oli lähtenyt myöhään illalla ulos asunnosta, yöpaita päällä ja tielle päästyään ei enää tiennyt mihin piti mennä.  Onneksi tuli autollinen nuoria vastaan ja he huomasivat, vaikkeivat tunteneetkaan Liisaa, että nyt ei kaikki ole kunnossa.  He soittivat apua ja näin Liisa pelastui paleltumiselta.  Se oli merkki, jolloin omaiset tulivat siihen tulokseen, että Liisa ei voi enää asua yksin, vaan hänen on muutettava hoitokotiin.  Sinne muutto oli myös Liisalle itselleen vaikea, koska siellä työskenteli vielä hänen entisiä työtovereitaan ja Liisa luuli olevansa työssä.  Liisa oli työskennellyt työuransa paikkakunnan sairaalassa hoitajana, joten oli varmasti vaikea sopeutua itse hoidettavaksi.

Taudin voitto

Aikaa kului ja kuten usein, tämä sairaus ei parane, vaan etenee vääjäämättömästi niin myös Liisan kohdalla.  Syöminen kävi hankalaksi ja väsymys painoi ja Liisan kohtalona oli menehtyä keuhkokuumeeseen.  Aivan joulun alla Liisalle jätettiin jäähyväiset pienessä perhepiirissä koronarajoitusten vuoksi.  Jos olisi ollut toinen aika olisi Liisalle ollut jättämässä jäähyväisiä todella suuri joukko, mutta hänen oman toiveensa ja tämän tilanteen vuoksi tilaisuus oli pieni.  Liisan asuinpaikkakunnalla kirkko ja hautausmaa olivat yli kilometrin päässä toisistaan ja ensin hänet piti noutaa hautausmaan kylmähuoneesta ja kuljettaa kirkkoon siunattavaksi, ja tässä tulee ero ison ja pienen paikkakunnan käytännöissä.  Kun Liisaa kuljetettiin saatossa, kaikki vastaan tulevat autot pysähtyvät ja ihmiset seisahtuvat osoittamaan vainajalle kunniaa.  Toki isoilla paikkakunnilla liikenne on varmasti suurempaa, ja tämä käytäntö ei ehkä onnistu, mutta suurin syy on se, että ihmiset eivät nykyään edes noteeraa vainajan kuljetuksia keskustoissa, vaan jokainen on olevinaan niin kiireinen ja ajattelevat ettei asia kuulu meille tai minulle.  Kylmää! 

 

Suru liputus

Muistotilaisuus

Muistotilaisuus oli koruton ja kaunis ja sitä vietettiin läheisten kesken, juotiin kahvia, laulettiin ja luettiin adressit.  Kauniita olivat adressin sanat ja ehkä toivat lohtua omaisisille. Kuten yleensäkin muistotilaisuudessa muisteltiin vainajaa, kauniita ja jopa hauskojakin muistoja.  Liisa oli ahkera ja tunnollinen niin työssään kuin kodin  hoidossaan.  Hän hoiti myös muita sukulaisia heidän elämänsä loppupuolella ihan uuvuksiin saakka.  Jotenkin tuntui, että hänen kohdalleen tuli aika monen sukulaisen hoito, heidän elämänsä ehtoopuolella. Lieneekö johtunut osaksi siitä, että hänellä oli kova hoitamisen ja avun antamisen taito. Toivottavasti Liisa sai edes osan siitä hoidosta ja sen tasosta jota hän itse antoi toisille tarvitseville.  Velvollisuuden tunto ajoi Liisaa elämässä.  Ehkä hän siksi oli hoitaja!

Kuolema  ja kuoleminen on sellainen asia, josta ei lapsille puhuta, lapsia ei oteta prosessiin mukaan lainkaan.  Yleensä kuollaan eri laitoksissa niin sanotusti kliinisesti.  Vainajat tuodaan kirkkoon ja arkku on kiinni, eikä kukaan halua sinne edes kurkistaakaan.  Kaikki asiat tapahtuvat kaukana kodista.  

Samalla luotiin taas yhteyksiä, jotka ovat hiukan jääneet koronan jalkoihin.  Laadittiin jo suunnitelmia mitä tekisimme sitten kun....... korona olisi voitettu.  Toivottavasti nuo suunnitelmat joskus tapahtuvat.  

Adressien sanat lohduttavat!

Hyvät tavat

Tilaisuuden loputtua käytiin viemässä pöytäkukat vielä Liisan haudalle ja siellä tapahtui sellaista, jonka panin liikuttuneena merkille.  Olimme jo menossa pois, kun Liisan haudalle tuli paikkakuntalainen mies, joskin emme häntä tunnistaneet kauempaa, hän otti lakin päästä pois ja kumarsi vainajalle.  Lieneekö tuttu vai ei, mutta ele oli hieno ja sellaista en ole nähnytkään.  Keskustelimme tästä sitten myöhemmin ja tulimme siihen tulokseen, että ele oli hieno ja jokainen meistä voisi miettiä kuinka huomioisimme tällaista käytöstä omassa elämässämme enemmän.  Tässä nykyisessä rahan maailmassa unohdamme helposti hyvät käytöstavat.  Opetammeko me lapsillemme enää, kuinka eri tilanteissa käyttäydytään, vai onko niin, ettemme itsekään enää osaa hyviä tapoja.  Ennen oli aika monessa kodissa Hyvän käytöksen kirja, minne lie aikojen kuluessa nämä oppaat hävinneet. 

Minä en tiedä vastausta tähän, mutta haluan tuoda esille hyvien tapojen ja hyvän käytöksen esille.  Toiset sen hallitsevat käytöksen hyvät tavat toiset eivät.  Olen ollut monissa tilaisuuksissa, niin murheen kuin ilon juhlissa järjestelytehtävissä ja siellä olen huomioinut ihmisten käyttäytymistä niin hyvässä kuin pahassa.  Hyvät tavat tulisi ottaa käyttöön, myös arkenakin, opetellaan kaikki olemaan toisiamme kohtaan kohteliaita ja kohdellaan niin läheisiä, kuin tuntemattomiakin kohdatessamme kunnioittavasti.  Pannaan talkoot pystyyn!

Kynttilät vainajille

Myös jouluna ihmiset muistavat omaisiaan ja läheisiään, jotka ovat siirtyneet rajan taa.  Kävimme itsekin viemässä kynttilöitä haudoille ja hautausmaa loisti tuhansin kynttilöin valaisten pimeää joulun aattoiltaa.  Kaunista oli.  Sytytimme myös kauempana haudatuille tutuille kynttilät paikkaan, joka oli tätä varten varattu. Liisa sai myös yhden niistä kynttilöistä.

 Toivonpa että ensi vuosi olisi kaikille meille parempi ja koronan synkkä varjo poistuisi hiukan kauemmaksi.  Toivotan kaikille tämänkin jutun lukijoille oikein Hyvää Uutta Vuotta 2021.

 

 

 

Elämämme virtaa kuin kosken vesi, taukoamatta kohti kohtaloaan!