Lähellä mutta piilossa

Hullujen hautausmaa

Monet varmaan tietävätkin tämän piilopaikan, ja ovat täällä käyneetkin. Hautausmaa kätkeytyy kahden tien taakse, toinen pienempi ja toinen moottoritie. Paikka ei näy tielle ja jollet siitä tiedä sitä mistä alueelle mennään, voit ajaa ohitse. Niin meillekin oli käynyt kymmeniä kertoja.  Paikalle pääsee tosi kapeaa hiekkatietä pitkin. Voisi kuvitella kyllä leväksi poluksi.  Tie nousee autotieltä loivasti ja kulkea puiden lomassa. Polkua kävellessä voi kuvitella kuinka uraa pitkin on vainajia kärryillä viety kohti viimeistä leposijaansa. 

Vainajaien tie

Hautausmaa on ollut käytössä vuosina 1902-1964 ja sinne on haudattuna tietojen mukaan 426 Pitkänniemen sairaalassa kuollutta potilasta.  Hulluiksi määritetyillä ihmisillä ei ennen aikaan ollut oikeutta tulla haudatuksi tavallisille hautausmaille.  Oletettiin että, potilaat olivat saatanan vallassa tulleet mielenvikaisiksi.  Kamalaa!  Tarinoiden mukaisesti moni hautausmaan asukeista olisi ollut saattohoidossa olevia merimiehiä, joilla oli kuppa.  Tästä kielivät muutamat jäljellä olevat hautakivet.  Tiedon mukaan osa potilaista haudattiin vain juuttisäkeissä ja viimeksi haudattiin henkilöt vain muovikääreissä. 

Tien päässä on rautainen portti, tosin portinpylvään viereltä pääset alueelle ilman portin avausta.  Alue on melkein ympyrän muotoinen ja on puiden ympyröimä.  

Portti hautausmaalle

Tunnelma on rauhoittava ja melkein juhlallinen. Et enää kuule autojen ääniä. Ensimmäisenä silmään pistää pienet hautakivet, joita alueelta löytyy, osassa kirjoitukset näkyvät vielä hyvin, toisista kirjoitukset ovat hävinneet.   Vähän on hautakiviä, jos haudattavia on ollut yli neljäsataa.  Alueella on vielä maahan osin uponneena pitkiä kiviä, onkohan alueella ollut mahdollisesti joitain rakenteita vai mistä ovat jäänteitä.

Pienet hautakivet metsän reunassa

Toiselta laidalta löytyy muistomerkki, jonka ovat pystyttäneet 1992 sairaalan potilaat, jotka halusivat kunnioittaa hautausmaan vainajia.  Kivessä on seuraava teksti: Tälle paikalle on haudattu 426 Pitkäniemen sairaalan potilasta vuosina 1902-1964.  Tämän muistokiven pystyttivät Pitkänniemen sairaalan potilaat vuonna 1992.  Rauhan minä jätän teille: minun rauhani.

Muistolause 

Alueesta liikkuu kummitustarinoita, joita on useita ja yksi näistä kertoo, että entinen sairaalan vanha vahtimestari on aina paikalla ja kulkee lyhtyä heilutellen vierailevien henkilöiden mukana tai jää hämyyn heiluttamaan nyrkkiään ja osoittelevan poistumissuuntaan.  Osa on havainnut hahmon vasta, kun vieressä syttyy lyhdyn valo ja kuuluu: ”Menkää pois, tänne ei saa tulla”.    Lieneekö tarinoiden tarkoitus pitää vierailijat poissa alueelta. Emme nähneet vanhaa miestä, vaan poistuimme hiukan surullisin mielin paikasta, jossa moni vainaja nukkuu ikuista untansa.  Ensimmäinen vierailukerta osui alkutalveen, ja ensimmäinen lumenhärmä oli tullut maahan.   Rauha heidän sielulleen.

Aidan takana

Toinen hautausmaa on pieni, korkealla rauta-aidalla ympäröity yksityinen hautausmaa.  Keskellä aluetta on pieni tiilestä rakennettu kappeli.  Portti alueelle on mahtava, onhan kyseessä mahtisuvun jäsenien viimeinen leposija.    Von Nottbeckien tehtailijasuvun yksityinen hautausmaa ja kappeli on rakennettu vuonna 1885.  Hautausmaalle on haudattuna kymmenen suvun jäsentä.   Hautausmaa on saanut alkunsa, kun yksi Wilhelm von Notbeckien pojista kuoli vain 20-vuotiaana ollessaan matkalla alueella vuonna 1885.  Kuolema oli ollut epäselvä ja siitä onkin liikkunut epämääräisiä juttuja.  Neljä miestä tuomittiin aikanaan tämän pojan surmasta, mutta kuuleman perusteella he eivät koskaan tunnustaneet surmaa.  Hautausmaa on kuin puristuksissa lopetetun tehtaan ja kaupan parkkipaikan välisessä maastossa.

 

Kappeli 

Parkkipaikan takaosasta lähtee pieni polku, joka kulkee lehvästön keskellä, polkua ei kaukaa edes huomaa, ja kulkee hiukan ylämäkeen. Pienen matkan päästä löytyykin jykevä rautainen portti ja -aita.  Portin vierellä on opastaulu niille jotka paikalle eksyvät. Osuimme paikalle aurinkoisena päivänä ja kappelin ikkunoihin osuu auringonsäteet, tehden kappelista tosi kauniin.  Alueella kasvaa pensaita ja lehtipuita ja niiden välistä pilkottaa hautakiviä.  Ensimmäisellä käyntikerralla ei kappelin vierellä olevasta muistomerkistä ei näkynyt kuin pieni osa, runsaan kasvuston lävitse. 

Paikka on nyttemmin hoidettu. Nurmikko oli niitetty ja muuta kasvustoa raivattu.  Alue on avattu yleisölle 2017 ja ensimmäisenä päivänä ruuhka olikin melkoinen, kiinnostuneita oli tosi paljon.  Historia kiinnostaa.

Jotenkin vain tuntuu, että annetaanpa täälläkin vainajien nukkua rauhassa.

Pyhäkankaan karsikko

Liimattalan eli Pyyrinlahden ja Laajarannan kyläläiset sekä Riihilahdessa asuvat torpparit kuljettivat vainajansa Saarijärvelle ja näin Pyhäkankaan karsikko on saanut alkunsa.  Kesällä soudettiin ja talvella matkaa tehtiin suksilla tai hevosella.   Kirjoitusten mukaan Pyyrinlahdesta lähdettäessä vainajille laulettiin.   Pyyrinlahdesta Patamaan asti käytetiin kärryä, mutta Kurelahteen johti hankala louhikko, jonka läpi kuljettaessa käytettiin rekiä tai purilaita.  Saattajat kävelivät perässä. 

Konginkankaan ja Kalaniemen asukkaat veivät vainajansa Viitasaarelle ja tekivät oman karsikkonsa. Tästä paikasta ei ole minulla tietoa.   Karsikkopuun tarkoituksena on ollut irrottaa vainaja elävien kirjoista ja muistuttaa kuolleelle, ettei hän enää kuulu elävien joukkoihin.   Pyhäkankaan karsikko on tehty ennen 1700 luvun alkupuolella tehtyä tien raivausta.  Alueella muistitiedon mukaan on ollut yli sata puuta, mutta myrsky kaatoi niistä ison osan joskus 1900-luvun vaihteessa.  Nämä tiedot löytyvät vanhoista tiedoista. Pyhäkankaan kohdalla hiekkakangas nousee ja onkin muodostanut hevospelissä kulkeneille, oivan levähdyspaikan niin ihmisille kuin hevosille.    Samalla paikalle perustettiin vainajalle oma karsikkopuu. Puuhun veistettiin pilkka, eli kuoresta irrotettiin palanen ja siihen tulleeseen ”reikään” veistettiin vuosiluku ja muita merkintöjä vainajasta.

Merkintöjä pilkassa

Puu haluaa peittää merkinnät

Jälleen suuntasimme paikkaan, josta vainajat olivat matkanneet viimeisille leposijoilleen. Olemme käyneet alueella ennenkin ja tuntuu, ettei mikään ole muuttunut.  Ainoa muuttunut asia on alueelle meno.  Isot puut tervehtivät meitä tuulessa huminoiden.  Paikalla kasvaa isoja puita ja niiden rungoissa olevista koloista saattoi vielä nähdä vuosilukuja. Kuljimme tietä, jota pitkin myös vainajia oli kuljetettu.  Paikalla tuntuu rauhalliselta, vaikka vainajan saattoväki saattoi olla pelokas ja suruissaan, alue on minusta rauhan tyyssija.  Matka on ollut tosi raskas, ei ollut autoja.  Metsä on kaunis, vihreä aluskasvillisuus. Isot puut seisovat ryhdikkäinä.

Meilläkin oli mukana eväitä, eli kahvia jota päätimme nauttia paikalla, kuten hekin jotka ovat vainajiaan saattaneet, olivat ehkä eväitään syöneet.  Kesäisessä metsässä tuoksuu ihanalta, joitakin pörriäisiä pörisee vieressä.  Tulee mieleen lapsuuden kesäiset sunnuntaipäivät.  Rauhaa ja hiljaisuutta.  Puhua ei tarvitse.

Ajatus kääntyy tietenkin vainajien saattajiin, jotka myöskin olivat paikalla taukoa pitäneet.  Kuinka pitkän ja vaivallisen matkan he ovat vainajiaan saattaneet.  Vaikka vainajia oli toisaalta pelätty, oli heitä myös kunnioitettu.  Uskomus oli että, vainajat saattoivat tulla kummittelemaan. Viime viikolla uutisoitiin, että viime vuonna oli haudattu parisataa henkeä ilman saattoväkeä.

Karsikkometsään johtava tie

. 

Tämä paikka toimii hyvin mielenrauhoittajana, toivottavasti moni löytää tänne ja löytää sen ihanan rauhan ja hiljaisuuden ja vielä nauttien siitä. Istumme pitkälle iltaan ja alkaa hämärtyä.  Kesäyö teki tuloaan.  Pois ei olisi halunnut lähteä lainkaan.  Mutta tarpeeksi itikoita läpsittyämme, tulimme siihen tulokseen, että täytyyhän meidän täältä todellakin lähteä.  Hämärässä lähdimme tietä takaisin päin, tie on hyvä kulkea pimeässäkin, jos sellainen pääsee yllättämään.

 

Karsikko puu