Äiti

 

 

Oma äitini

 

Jokaisella meistä on äiti.  Jokainen meistä rakastaa omaa äitiään jollakin tapaa.  Tämä on kertomus omasta äidistäni.

Äitini syntyi vuonna 1935 perheeseen, jossa oli jo viisi muuta lasta ennen häntä ja hänen jälkeensä syntyi vielä yksi lapsi.  Tuohon aikaan se oli ihan normaalin kokoinen perhe, paljon suurempiakin lapsikatraita oli monessa perheessä.  Äidilläni oli siis lapsuudessa kaksi siskoa ja neljä veljeä.  Lapset elivät normaalia lasten elämää vanhempien yrittäen työssä käyden ruokkia katraansa.  Äitini ollessa vielä kovinkin nuori hänen isänsä kuoli ja yhdestä veljestä tuli kuin isä hahmo toisille sisaruksille.  Sota-aikana äitini kertoman mukaan he kuullessaan hälytyksen, joka annettiin lentävistä, pommikoneista he piiloutuivat ojaan.  Koskaan kuitenkaan ei tälle paikkakunnalle pommituksia tullut vaan taisivat etsiä läheistä lentokenttää. Elämä äitini lapsuuden ja nuoruuden aikana on ollut puutteen alaista ja niukkaa, mutta kuitenkin rikasta. Voi niitä tarinoita lapsuudesta ja nuoruudesta, joita saimme kuulla.  Omaa isoisääni äidin puolelta en ole koskaan nähnyt, koska hän on kuollut paljon jo ennen minun syntymääni.  Isoäiti äidin puolelta oli herttainen ja pikkuruinen mummeli.

Äitini ollessa nuori neitonen hän vieraili usein Hämeenkyrössä tätinsä luona ja sieltä hän olisi saanut työpaikan tehtaasta, jossa hänen tätinsäkin oli toimessa, mutta isoveli oli sitä mieltä, että Anna tulee kotiin.    

 

 

Äitini rippikuva

 

Rakkaus

Tämän samaisen isoveljen kautta äitini tapasi isäni, joka olikin sitten rakkautta ensi silmäyksellä.  Isäni tuli paikkakunnalle matkalaukkua kantaen, joka on vieläkin meillä tallessa ja jossa säilytän omia koulukirjojani.  Äitini veli esitteli heidät toisilleen, koska isäni oli äitini veljen mielestä sopiva aviomies äidilleni ja niinhän siinä kävi. 

Vuonna 1954 heidät vihittiin Äänekosken kirkossa ja minä synnyin vuonna 1956.  Siitä lähtien hänestä tuli äitini, jota minä rakastin heti alusta asti kovasti.  Äitini hoivasi minua kuin, pientä prinsessaa.  Kuusi vuotta myöhemmin sain pikkuveljen, joka taisi olla ainakin isäni mieleen.  Ainahan perheeseen toivotaan myös poikalasta.  Tämän enempää ei perheeseemme lapsia tullut.  Veljeni syntymän jälkeen muutimme Pukkimäen alueelle työläisille tarkoitettuihin asuntoihin.  Tältä ajalta muistan, kuinka äitini kävi työssä Mäki-Matin kenkä osastolla, ja iso mummimme ja välillä serkkumme kävivät meitä hoitamassa.  Sieltä aloitin koulunkäyntini.  Vuonna 1968 muutimme omaan taloon Markkamäkeen, josta olimme veljeni syntymän aikoihin muuttaneet sinne kerrostaloon.  Näin on kierros tehty.  Lapsuuttani miettiessä tulee aina hyvä olo ja se, kuinka äitini rakkaus täytti elämämme.  Äidille oma koti oli kuin satulinna.  Hän rakasti oman kodin hoitamista ja laittamista.  Puutarha kukoisti hänen hoidossaan, samoin muu koti ja me siinä sivussa.   Äitini oli kova leipomaan ja saimmekin nauttia hänen leipomuksistaan ja erittäin hyvästä ruuasta, vaikka rahaa ei kovin runsaasti aina ollutkaan.  Hän oli erittäin kova puurtamaan ja hoiti meidät ja kotimme sekä työnsä erittäin hyvin ja tarmokkaasti.

Pian kuluivat lapsuuden ja nuoruuden ajat.  Äitini oli aina minua tukemassa.  Talvisin hiihdimme koko perheen voimin, kesäisin kävimme uimassa.  Teimme retkiä kesäloma ajalla.  Olimme perhe, jonka kantava voima oli äiti.  Tuli aika, jolloin tapasin myös tulevan puolisoni, äitini ja koko perheeni hyväksyi hänet tietenkin osaksi perhettämme.  Äitini oli kantavana voimana häiden järjestelyssä ja äitini oli tukena, kun esikoiseni syntyi. Minusta tuli äiti.  Omalta äidiltäni sain neuvoja, kuinka vauvaa tulisi hoitaa, koska minulla ei itselläni ollut asiasta kokemusta.  Odotus aikana äitini neuvoi, kuinka ommella tulevalle lapselle tarvikkeita jne. kuitenkaan hän ei tuputtanut ohjeitaan, vaan huomasin kuin itsestään tekeväni asioita kuten äitini oli tehnyt.  Siivoukset ja kodin hoitamiseen liittyvissä asioissa, ammensin oppini kotoa ja siitä, miten äitini oli asiat tehnyt.  Se oli sellaista hiljaista oppia.  Lapsen syntymä on jokaiselle naiselle varmasti elämän huippuhetkiä, ja tämä hetki säilyy mielessä koko elämän ajan.  Luulenpa, että suurempaa rakkautta ei voi olla olemassakaan, kuin äidin ja lapsen välinen rakkaus.  Se on puhdasta ja kaunista.  Mikään ei aja lapsen etujen edelle.

Esikoiseni oli myös äitini ja isäni hoidossa ja oppi kävelemään heidän kanssaan.  Sitten minä aiheutin, heille suuren pettymyksen.  Jouduin eroamaan ensimmäisestä miehestäni ja tapasin nykyisen mieheni aika pian tämän jälkeen.  Kaiken tämän muutoksen keskellä äitini hyväksyi tekemäni päätökset.  Hänen hyväksyntänsä myötä, myös muut hyväksyivät tekemiseni.  Muutaman vuoden jälkeen sain toisen lapseni myös poika, joka on nyt jo myös aikamies. 

Mummola oli se paikka, jossa kävimme ahkerasti ja tänä päivänäkin toinen poikani sanoi, juuri yhtenä päivänä, että kävimme täällä aina lomilla ja tämä asunto on kuin kesämökki.  Kiva paikka tulla tänne, vaikkei enää mummoa täällä olekaan.  Mummolassa vietimme kesälomat, joulut ja yleensä kaikki mahdolliset vapaa-ajat.  Aina oli ilo tulla mummolaan. 

vasemmalta: äitini, mummini, minä ja esikoiseni

Äitini oli lämminhenkinen ja tosi optimistinen ja toisia kannustava.  Valitettavasti hän, sairastui ensin, reuma runteli häntä, mutta koskaan hän ei valittanut.  Vaan jaksoi huolehtia meidän muiden hyvinvoinnista ja oli kannustamassa meitä eri elämän vaiheissa.  Valitettavasti asuimme kaukana ja emme pystyneet näkemään päivittäin, mutta onneksi oli puhelin.

Näin mentiin muutamia vuosia ja sitten äitini sairastui toden teolla ja joutui jopa sairaalaan.  Minä sain hälytyksen sairaalaan, jossa äitini taisteli elämän ja kuoleman välillä.  Tästäkin hän kuitenkin toipui ja joutui sitten paikallissairaalaan, jonka ylilääkäri kertoi minulle, että äitisi ei enää ikinä lähde täältä sairaalasta, vaan viettää täällä loput elinpäivistään.  Toisin kuitenkin kävi, ensin meidän vaatimuksestamme hoidon suhteen häntä aloitettiin kuntouttaa ja kuinka ollakaan hän palasi vielä kotiin.   Rollaattori seuranaan, mutta kävely ja kaikki toimet sujuivat.  Isästäni tuli omaishoitaja.  Näin mentiin taas eteenpäin. 

Elämään kuuluvaa

Sitten seurasi seuraava isku.  Isäni kuoli ja äitini joutui taas hoivakotiin toiselle paikkakunnalle.  Saimme järjestettyä hänelle sitten paikan omalle paikkakunnalle, ja koska hän ei voinut tulla toimeen ihan itsenäisesti ja mekin asuimme muualla, sosiaalitoimi päätti hänen paikkansa.   Sopeutuminen oli ensin vaikeata ja yritimme päästä käymään niin usein, kuin vain oli mahdollista, että hän pääsisi sinne oikeaan kotiin.  Välillä haimme hänet meille, ja hän nauttikin olostaan. Seillä hoitopaikassa hänellä oli oma huone ja aluksi hän olikin hyvin omatoiminen, pystyi syömään ja peseytymään ja muutenkin huolehtimaan itsestään.  Hoitajat antoivat lääkkeet jne.  Kovasti hän kuitenkin odotti meitä aina tulevaksi, että pääsisi kotiin.  Nämä muutamat vuodet, jotka näin menivät, olivat mukavia meille kaikille.  Vaikka äitini tarvitsi meidän huolenpitoamme, hän kuitenkin pyrki aina osaltaan myös huolehtimaan meistä.  Ei niinkään fyysisesti vaan henkisesti.  Aina hän jaksoi huolehtia ja kysyä onko kaikki hyvin, oletko syönyt, olethan varovainen.  Kaikesta tästä paistoi äidin rakkaus minua ja meitä kohtaan.  Kun kävimme hakemassa hänet kotiin sanoin aina; että pitäähän talon emännän tulla pitämään meille jöötä.  Äitini mielestä oli väärin, että minun piti nyt häntä hoitaa.  Minä sanoin aina, että kuulepa nyt on minun vuoroni, sinä olet tehnyt minun vuokseni kaiken ja minä voin vain vähän näin maksaa siitä takaisin.  Äidilläni oli hyvä lauluääni ja usein istuimmekin olohuoneessa karaokea laulellen.  Samoin äitini intohimona olivat elokuvat, joita sitten katselimme yhdessä.  Äitini rakasti luontoa ja lintuja ja usein kävimmekin seuraamassa kevätmuuttoa ja teimme retkiä kesäisin rannoille, joihin pääsi hyvin autolla.

Joutsenten ylilento hautajaispäivänä

 Äitini oli sairastanut rintasyövän muutamia vuosia aikaisemmin ja kuinka ollakaan se tulikin takaisin.  Sitten hän kaatui siellä hoitopaikassa ja häneltä murtui lonkka.  Koska hän oli jo sairas, ei isoon korjausleikkaukseen ryhdytty, vaan tehtiin välttämättömät hoitotoimet hänen oloaan helpottamaan.  Näin hänestä tuli sairaalapotilas, jonka olo ei ollut kovinkaan hyvä.  Enää emme voineet häntä viedä kotiin ja se oli suuri suru.  Hän ei voinut kävellä, vaan makasi vuoteella välillä kovinkin tuskaisena.  Tällainen ei ollut kovinkaan ihmisarvoista olemista.  Sain viettää hänen kanssaan monta viikkoa ja olinkin päivittäin sairaalassa hänen luonaan. Istuin hänen vuoteensä vieressä ja pidin häntä kädestä kiinni.  Käsi oli lämmin.  Hän oli kovin suruissaan, muttei valittanut vieläkään, vaan oli iloinen siitä, että olin hänen luonaan.  Tosin hän kertoi usein, että hän haluaisi jo isän luokse pois täältä maailmasta.  Täytyy sanoa, että onneksi tämä vaihe ei sitten kuitenkaan kestänyt kauaa.  Vaikka olin isäni kuoleman jälkeen päättänyt, että haluan olla äitini kanssa hänen lähtönsä hetkellä, niin ei tapahtunut.  Vaan eräänä aamuna klo 5 aikaan sain sitten soiton, että äitini oli nukkunut pois pari tuntia aikaisemmin.  Lähdin vauhdilla sairaalaan ja heti, kun oli mahdollista, pääsin hyvästelemään äiti.  Ei ollut käsi enää lämmin.  Hänen kauniiden silmiensä loiste oli sammunut.  Siihen päättyi meidän yhteinen taipaleemme.  En voinut kuin kiittää häntä vielä kerran, siitä kaikesta rakkaudesta, jota olin osakseni saanut. Minusta ja veljestäni tuli näin orpoja.

 

Hyvästi jää

Hautajaisaamu valkeni kauniina.  Yöllä oli satanut ensimmäinen lumi ja se hohteli auringossa kauniina.  Koska paikkakunnan kirkko oli korjauksessa, jouduimme suorittamaan siunauksen kirkkomaalla ja se sopikin minusta aivan hyvin.  Mikäs sen kauniimpaa, kuin rauhallinen hetki kirkkomaalla kuulaassa ja kauniissa säässä.  Seremonian aikana tapahtui jotain tosi mieleenpainuvaa.  Olin pyytänyt tätiäni laulamaan laulun, mun sydämeni tänne jää, hän asettui arkun päähän ja aloitti laulunsa ja samalla hetkellä meidän ylitsemme lensi kuuden joutsenen parvi tosi matalalla.  Tuntui että joutsenetkin, jotka olivat äitini lempilintuja, tulivat vielä kerran tervehtimään häntä ja jättämään jäähyväiset.

Aina kun kuulen tämän laulun, ajattelen lämmöllä ja rakkaudella äitiäni.  Kaipaan sinua aina ja luulenpa, että kohtaamme joskus vielä.

 

Rakkaudella tyttäresi.